Olen tässä viime aikoina miettinyt ajanhallintaa. Vähän samaan tapaan kuin elämänhallintaa; voiko elämää, tai aikaa hallita. Ainakin tuntuu, että juuri kun on saanut kaiken järjestykseen, ajan tai elämän suhteen, jotain yllättävää tapahtuu.

Opettajan työ on pirstaloitunut, usein kuulen itseni tai kollegojen iltapäivällä toteavan, että nyt pääsin tekemään sitä juttua, mitä varten tänne aamulla tulin. Aika ja päivä hajottautuu pieniin osiin, yhtenä päivänä laskin, että tein 14 eri isoa kokonaisuutta työpäivän aikana; jokainen niistä vaati päätöksentekoa ja jotain muuta kuin ok-kommentointia. Pää oli sen jälkeen kuin Haminan kaupunki, mikä se sitten lieneekään, mutta ilmeisen sekaisin.

Oletko sinäkin niin kuin mies,

joka juoksee polkupyörän vieressä ja toteaa,

että on niin kiire, ettei ehdi satulaan hypätä?

Timo Kultanen kirjoitti väitöskirjassaan (2009) aikavarkaista ja –syöpöistä, tarkoittaen ihmisiä, jotka kiertelevät työpaikalla huoneesta toiseen juttelemassa mukavia, tai mikä pahinta, valittamassa sitä kuinka kiire on. Nyt aikaa varastavat ihmisten sijaan kaikenmaailman syötteet: puhelimeen plingahtaa Iltasanomien kiintoisa tiedote, sähköpostia tulee ovista ja ikkunoista, facessakin pitää ihan työasioissa välillä käydä vilkaisemassa uusimmat.

Suosikkitekstini on Jyrki Lehtolan, Pekka Pohjakallion ja Saku Tuomisen (2012) kirjoittama ”Työväen teatteri”, jossa kerrotaan meistä tietotyöläisistä. Siinä todetaan kärjistäen, että töihin mennään vain näyttelemään työntekoa: ”Ja niin työpäiväsi kuluu kaikkien muiden asioiden parissa. Jat­kat työntekoa kotonasi, koska jossakin on työt on saatava teh­tyä ja kolmen lapsen leikkien ja vaatimusten seassa sinulla on enemmän mahdollisuuksia pureutua keskittymistä vaativiin asioihin kuin työpaikallasi.”

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa, samoin kuin ammattikorkeakouluissa, ollaan päästämässä irti aikaperusteisuudesta, kynnyksellä kohti osaamisperustaista ajattelua. Tulee mieleen valmentajalegenda Juhani Tammisen sanat: reeneihin ei tulla reenaamaan vaan näyttämään se osaaminen, joka on muualta hankittu. Tähän mennään myös opettajuudessa: valmentava opettajuus on tuon mukaan ”opi missä opit, kunhan vaan opit ja osaat sen osoittaa” – ideologian todentamista.

Työn ja ajan käsitys muuttuu, opettajastakin tulee enemmän koulun seinien ulkopuolella liikkuva verkostoituja ja markkinoija, mutta aikaa sekin vaatii. Eipä ihme, että downshiftaus ja mindfulness ja kaikenlaiset hengitysharjoitukset läsnäytymisineen ovat nyt in.

Olemmeko tyytyväisiä tähän uudenlaiseen ajanhallintaan, vai ajelehdimmeko ajan virrassa ajopuun tavoin. Toisaalta on mukavaa, kun päivät ovat yllätyksellisiä, ei ole kahta samanlaista päivää niin kuin bruukataan sanoa. Jos osaisin sanoa ratkaisun tähän tilanteeseen, saisin varmasti runsaasti konsulttikeikkoja tehtäväksi. Jos vaan olisi aikaa tehdä niitä.

Jokainen voi miettiä, mikä on oma  perustehtävä organisaatiossa? Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, mikä on se homma, jota olet tullut organisaatioon hoitamaan. Mitä lisätehtäviä sinulle on ajan myötä kasaantunut. Löytyykö ekstroja, jotka vain jostain syystä ovat tulleet hoidettavaksesi?

14249040_300919226934099_106285929_n

Vieraskynä postaaja: Annukka Tapani, TAMK